Siis voiko kukaan minut tunteva kuvitella, että olisin ryhtynyt mihinkään, mikä haiskahtaa urheilulta? Nyt kotiimme on kuitenkin muuttanut tälläinen pariskunta:

Olen yrittänyt tutustua niihin sellaista varovaisuutta käyttäen, lue;kurkkinut nurkan takaa peläten, että ne käy kimppuun. Mutta aikani rohkeutta keräten sainkuin sainkin selkävoiton, itsestäni. Ja rohkenin työntää jalkani niiden sisään:

Olo tuntui heti omituiselta. Henki ei meinannut kulkea ja kasvotkin alkoi punoittaa. Yäk. Sitten piti käteen ottaa vielä ne iljettävät kepakot. Ja mennä niiden kanssa ihmisten ilmoille. Antikkalan laskettelurinteen parkkipaikalla, kaikkien ihmisten nähden ala venytellä ja verrytellä ( outoja termejä) Harmittelin, että unohdin aurinkolasit, ei niin, että aurinko olisi paistanut, mutta olisin edes hiukan muuttunut tunnistamattomaksi. Ja eikun mäkeen, siis YLÄmäkeen, sitten alamäkeen ja taas Ylämäkeen.Sitten vasta hengästyttikin, ja punoitti. Yäk. Mutta kun selvisin tästä yleisestä nöyryytyksestä ja henki tasaantui, niin ajattelin, että saatampa tuota mennä toistekin, ihan itsekseni ja omaan tahtiini, ilman että kukaan käskee ;)) "Must on tuulluuut, urheiluhullu..." Tuskin sentään.

Mutta tuskaisen urheilun jälkeen oli mukava palata , ah, niin ihanaan sohvan nurkkaan neulomaan. Ja pitsisukat valmistui eilen illalla. Lankana valkoinen Erika Anttilasta. Aloitettu varpaista ja neulemalli Mirabella, joka myös tuli perinpäin.

Ja koska kesä ei tunnu tulevan vaikka kuinka odottaisi, niin minä ilahdutan sisaria santulla, jonka sain maaliskuussa nimipäiväkseni kuopukselta. Välillä se lopetti kukkimisen kokonaan, mutta nyt intoutui uudelleen.

Oikeasti kukat on aidot violetit, kuvassa muuttuneet hiukan sinisen sävyiseksi.